Kun syksy riisuu maiseman 🍁

Syksy painaa päälle.
Vesisade piiskaa ikkunoita, lehdet lentelevät ja ulkona raivoaa melkein monsuuni.

Ehkä nyt on aika hyväksyä tilanne ja antaa yliromanttisten taulujen hetkeksi levätä.

Eilen syntyi kuin itsestään kaksi uutta, tummaa ja abstraktia maalauspohjaa.
Ulkona, keskellä syksyn harmautta ja tuulta.

‍ ‍

Kun katson ympäröivää maailmaa, huomaan, kuinka lehdet ja kasvit alkavat vähitellen vaipua horrokseen. Kesän vehreys väistyy, ja maisemasta paljastuu jotakin muuta.

Paljaat puut piirtävät suoria ja mutkittelevia viivojaan taivasta vasten.
Talot, autotallit ja aidat tulevat esiin lehtien takaa.
Kesän kukkien hiipuvat varret törröttävät vielä pystyssä, viimeisinä merkkeinä menneestä kasvukaudesta.

Jäljelle jäävät rakenteet. Luonnon omat ja ihmisen rakentamat.

Ehkä juuri siksi suoralinjaisuus ja abstraktit muodot alkavat nyt vetää puoleensa.
Tummuus, kerroksellisuus ja epämääräiset pinnat tuntuvat sopivan tähän vuodenaikaan.

Kaikkea ei tarvitse esittää kauniina tai selkeänä.

Joskus maisema riittää sellaisenaan. Se antaa aiheen, mutta ei määrää lopputulosta.

‍ ‍

Niin syntyivät nämä kaksi maalauspohjaa – keskellä syksyä, sateen ja tuulen ympäröiminä.

Saa nähdä, millaisia maailmoja niiden sisältä vielä paljastuu.

Ehkä syksy ei sittenkään vie inspiraatiota.

Se vain muuttaa sen muotoa ❤️